Toinen vaihe eli kun materiaali lakkaa esittämästä itseään

Musiikkisuositus: Arppa: "Hauki".

Veistoksen materiaalia on totuttu ajattelemaan jonakin, joka edeltää teosta. Puu, metalli, muovi ja kivi muodostavat sen aineellisen alustan, jolle taiteilija antaa muodon ja merkityksen. Materiaalilähtöisessä työskentelyssä suhde ei kuitenkaan ole näin yksisuuntainen, ainakaan minulla. Materiaali ohjaa tekemistäni, usein vastustaa sitä ja avaa suuntia, joita en voi kokonaan määritellä ennalta. Ajatus ei siis synny ensin valmiina mielessä ja siirry vasta sitten materiaaliin (Vrt. Siukonen 2011,10). Se syntyy tekemisessä, materiaalin ja tekijän välisessä suhteessa. Tätä suhdetta kutsun materiaaliseksi katseeksi. Sen myötä alkaa nähdä ympäristönsä materiaalien ominaisuuksien, alkuperän ja mahdollisuuksien kautta. Puu ei ole vain puuta eikä käytöstä poistettu esine pelkästään jätettä, vaan ne ovat potentiaalia. Materiaali kantaa mukanaan aikaa ja aikaisempia yhteyksiä, mutta siinä on myös mahdollisuus muuttua joksikin, jota ei vielä ole, mahdollisuus muuttua taiteeksi.

Konttorin näyttelyn (25.10.2026 lähtien) lähtökohtana on taiteessani tapahtunut ajatuksellinen, ekologinen sekä materiaalinen käänne. Kutsun sitä toiseksi vaiheeksi. Sen yhteydessä huomioni on siirtynyt valmiin teoksen pysyvästä muodosta yhä enemmän materiaaleihin, kasvuun, luonnon kestävyyteen ja suhteisiin, joiden varassa taiteeni muodostuu. En väitä tätä ajatusta omaperäiseksi. Ja olen itsekin työskennellyt materiaalilähtöisesti aikaisemminkin, mutta viime aikoina olen tehnyt asioista uusia havaintoja ja ymmärtänyt jotakin lisää. Luonnon katsominen materiaalina on alkanut vähitellen vaihtua materiaalin katsomiseen osana luontoa. Ero kuulostaa pieneltä, mutta omassa työskentelyssäni se on ollut merkittävä.

Koivun poikkileikkaaminen tekee muutoksen konkreettiseksi. Kiekossa puu säilyy tunnistettavana, mutta se ei enää näyttäydy kasvavana organismina. Pystysuuntainen kasvu katkeaa, ja sen aika muuttuu näkyviksi renkaiksi ja pinnoiksi. Kiekko on yhtä aikaa puuta, puun jälki ja kuva puusta. Materiaali siirtyy metsästä työhuoneeseen ja edelleen galleriaan, mutta samalla sen merkitys muuttuu. Teoksissa Verkosto 1 ja Verkosto 2 koivukiekot liittyvät toisiinsa ja muodostavat uusia rakenteita. Puun kasvun periaatteet palaavat niissä toisenlaisina. Osat pinoutuvat ja verkottuvat, ja niiden välille syntyy järjestystä, joka muistuttaa vuoroin luonnon rakenteita, vuoroin ihmisen laatimaa järjestelmää. Jokainen kiekko muistuttaa muita, mutta yksikään ei ole täsmälleen samanlainen. Minua kiinnostaa juuri tämä hetki, jolloin materiaali alkaa esittää itseään, se alkaa muistuttamaan omaa alkuperäänsä. Jos puisen kiekon rinnalle kuvittelee samanmuotoisen kappaleen kipsistä tai pronssista, mikä silloin olisi alkuperäinen ja mikä esitys? Missä vaiheessa puu lakkaa olemasta katsojalle vain puuta ja alkaa kertoa kasvusta ja ajasta? Luonnonmuoto ei vain siirry uuteen paikkaan. Se alkaa toimia toisessa merkitysten järjestyksessä. Samaan aikaan siinä säilyy jotakin siitä elämästä, josta se on irrotettu. Olen jatkanut myös aikaisemmin aloittamaani hakkuujätteen käyttöä teoksissa Metsän ukko ja Pikku-ukko. Metsään jäänyt aines, joka on jo saanut jätteen aseman, voi tulla uudelleen katsotuksi. Sen epäsäännöllisyys ja aikaisempi elämä eivät ole virheitä, jotka pitäisi peittää. Ne vaikuttavat siihen, millaiseksi teos muodostuu. Tässä mielessä materiaalin käyttäminen ei ole vain sen hyödyntämistä, vaan myös huomion antamista sellaiselle, joka tavallisesti ohitetaan. Kasvusto-teoksessa ajatukseni siirtyvät yhä selvemmin yksittäisestä puusta kasvamisen tapahtumaan. Minua ovat alkaneet kiinnostaa rihmastot, haarautuminen ja elämän keskinäiset riippuvuudet. Rihmasto on kuva verkostosta, jota emme yleensä näe. Se voi levitä, yhdistää ja ylläpitää elämää ilman, että sen kokonaisuus tulee koskaan näkyviin. Samalla se muistuttaa, ettei mikään kasva täysin yksin. Elämä on suhteita, ja juuri nämä suhteet tekevät siitä sekä kestävää että haavoittuvaa. Osallistun myös näyttelyssä samaan aikaan esillä olevaan Pray for Earth -teokseen toteuttamalla lippuun pienen rihmastoa muistuttavan kuvion. Oma osuuteni on pieni, mikä tuntuu ajatuksen kannalta oikealta. Rihmasto ei ole yksittäinen suuri ele, vaan vähitellen muodostuva yhteys. Sama kuvioaihe toistuu Huoli-ilmoitus-teoksessani. Siinä tarkastelen maapallon tilaa planetaaristen rajojen näkökulmasta. Tutkimuksessa on määritelty yhdeksän planetaarista rajaa, jotka kuvaavat elämää ylläpitävien järjestelmien turvallisia toiminnan rajoja. Nyt niistä seitsemän on ylitetty. Tämä ei tarkoita, että elämä olisi lakannut olemasta mahdollista, vaan sitä, että maapallon järjestelmien vakaus ja kyky kestää muutoksia ovat vaarantuneet. Rihmasto voi silloin olla sekä elämän jatkuvuuden että sen haurauden merkki. Kaksi naulaa ovat merkki jäljellä olevista rajoista. Huoli on myös oman teoksensa nimi. Siinä sana saa valon avulla aineellisen muodon. Huoli voi olla yhtä aikaa henkilökohtainen tunne ja yhteinen tila, jossa nyt elämme. En silti halua tehdä taiteesta pelkkää varoitusta tai oikeiden vastausten luetteloa. Huoli voi olla myös merkki siitä, että jokin on meille tärkeää ja että olemme edelleen suhteessa ympäröivään maailmaan. Silloin se sisältää myös mahdollisuuden toimia.

Luonto ei kuitenkaan ole vain hitaasti kasvavaa, verkostoituvaa ja ylläpitävää. Siihen kuuluu myös äkillinen voima. Ehkä jopa vastavoima toimillemme. Luonnon antama varoitus. Teoksissa Pelon muisto ja Luonnonvoima olen käsitellyt salamaa ja siihen liittyvää kokemusta. Salama on hetkellinen tapahtuma, jonka voima voi jäädä pitkäksi aikaa mieleen. Siinä kohtaavat luonnon kauneus, hallitsemattomuus ja pelko. Kasvu tarvitsee aikaa, mutta luonnon voimat voivat muuttaa tutun ympäristön silmänräpäyksessä. En koe tätä vastakohtaa ristiriitana. Molemmat kuuluvat siihen maailmaan, jonka osa olemme.

Kasvun ajatukseen liittyy myös sen puuttuminen ja toive, joka ei toteudu. Trauma on simpukkaa muistuttava veistos, joka käsittelee tahatonta lapsettomuutta. Simpukka viittaa myös Lapsettomien yhdistys Simpukka ry käyttämään vertauskuvaan. Simpukan kuori suojaa, mutta voi samalla kätkeä sisäänsä kokemuksen, jota ulkopuolisen on vaikea nähdä. Teoksen nimi on tietoinen valinta. Kätin samaa symbolia jo edellisen näyttelyn teoksessa Siikajoki. Lapsettomuus ei ole vain biologinen kysymys, vaan siihen voi sisältyä surua, odotusta ja suhteen muuttumista omaan tulevaisuuteen. Kun puhun kasvusta, en tarkoita pelkästään lisääntymistä tai luonnon ehtymätöntä uudistumista. Kasvuun liittyvät myös rajat, menetykset ja se, ettei kaikki etene niin kuin toivoisimme.

Materiaalit eivät ole neutraaleja. Niihin liittyy käsityksiä puhtaasta ja likaisesta, arvokkaasta ja arvottomasta sekä luonnollisesta ja keinotekoisesta. Taide on mahdollisuus sekoittaa soppaa. Erityisesti jätteen kohdalla tämä tulee näkyväksi. Löydettyyn ja kierrätettyyn materiaaliin liitetään ekologisessa taiteessa helposti myönteinen merkitys, vaikka sen aistillinen kokemus saattaa olla aivan toinen. Likaiseksi tai torjutuksi koettu materiaali voi vastustaa käsittelyä mutta myös taiteellista kuvittelua. Juuri siinä materiaalilähtöinen työskentely muuttuu kiinnostavaksi. Materiaali voi synnyttää havaintoja, joita ei olisi voinut muodostaa ennen tekemistä. Tulkinta ei silloin jää ajatukseksi, vaan saa muotonsa taiteena.

Ekologisuus ei tässä tarkoita vain luonnon käyttämistä aiheena tai kierrätysmateriaalien valitsemista. Kierrätetty materiaali ei ole automaattisesti ekologinen, kuten ei uusikaan materiaali ole väistämättä epäekologinen. Valintoihin liittyvät alkuperän lisäksi käsittely, energiankulutus, materiaalihukka, käyttöikä ja se, mitä materiaalille tapahtuu teoksen jälkeen. Joskus kierrätysmateriaalin käyttö voi osoittautua aineellisesti raskaaksi prosessiksi. Toisessa tilanteessa vähäinen ja harkittu uuden materiaalin käyttö voi olla perustellumpaa. Olennaista on, että näitä kysymyksiä ei jätä valmiiden määritelmien varaan. Ekologisuus voi olla tapa katsoa koko taiteellista työskentelyä ja sitä ympäröivää maailmaa. Näyttelyn teokset eivät muodosta yhtä yhtenäistä materiaalista tai muodollista teemaa. Juuri erilaisuus tekee niiden suhteista toivottavasti kiinnostavia. Koivukiekot, hakkuujäte, simpukan muoto, rihmastot, sanat ja salaman voima lähestyvät luontoa eri suunnista. Niiden välille muodostuu toivottavasti eräänlainen maisema, vaikka kyse ei ole kuvatusta maisemasta. Se on tässä suhteiden kokonaisuus, jonka sisällä katsoja liikkuu. Teokset muuttuvat suhteessa tilaan, toisiinsa ja katsojan omaan läsnäoloon.

Tämän ajattelun taustalla on käytännön kokemusta painottava käsitykseni estetiikasta. Esteettinen kokemus ei ole vain valmiin teoksen tarkastelua, vaan myös toimintaa, havaitsemista ja ympäristöön osallistumista. Ympäristöestetiikan ja kehollisen kokemuksen näkökulmasta suhde taideteokseen muodostuu ihmisen ja maailman vuorovaikutuksessa. Ekologinen estetiikka on silloin enemmän kuin ekologisten aiheiden käsittelemistä. Se on tapa ymmärtää kokemus suhteisena ja materiaalisena tapahtumana.

Näyttelyyn osallistuu myös ekologisen kuvanveiston kurssini opiskelijoita. Heidän teoksensa eivät ole muusta näyttelystä irrallinen oppilastöiden osasto, vaan osa samaa materiaalista keskustelua, kuten jo aiemmin esitin. Kurssilla ei sovellettu valmiita ekologisia vastauksia teoksiin. Kysyimme, mitä materiaalit tekevät, mitä niiden käyttäminen edellyttää ja miten alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat konkreettisessa työskentelyssä. Olemme innostuneet myös ympäristötaiteesta. Olen huomannut palaavani samalla johonkin itselleni alkuperäiseen. Tänä syksynä alkanut opetustyöni Kankaanpäässä on vahvistanut tunnetta siitä, että taiteellinen tekeminen, tutkiminen ja opettaminen kuuluvat omassa työssäni yhteen. Opiskelijoiden mukanaolo tuo näyttelyyn yhteisöllisen ulottuvuuden, joka on minulle myös tärkeä. Materiaalinen tieto ei synny vain yksittäisen taiteilijan työhuoneessa. Sitä syntyy myös silloin, kun tekemistä jaetaan, kokemuksia sanallistetaan ja toisten ratkaisuja kohdataan. Taide ei välity opetuksessa vain valmiina tietona, vaan sitä voidaan rakentaa yhdessä. Tässä mielessä opettaminen lähestyy taiteellista tutkimusta. Teos ei ole ainoa tiedon paikka. Tietoa syntyy myös epäonnistuneessa kokeessa, odottamattomassa havainnossa ja hetkessä, jolloin materiaali muuttaa suunnitelman. Olen ollut pitkään paljon itsekseni taiteen äärellä. Siksi uusi luottamus yhdessä tekemiseen tuntuu merkitykselliseltä. Olen siirtynyt dialogin myötä toiseen vaiheeseen tai ainakin siltä nyt tuntuu.

Tällaisella käsityksellä taiteesta on pitkä historia. Goethen luonnontutkimuksesta Kandinskyn taideteoriaan ja Joseph Beuysin laajennettuun taidekäsitykseen kulkee eri tavoin ilmaistu pyrkimys ymmärtää taide tietämisen ja toiminnan tapana. Beuysin ajattelun kanssa jaan kiinnostuksen materiaaleihin, ekologiaan ja siihen, ettei taiteen merkitys rajoitu valmiiseen esineeseen. Oma lähtökohtani on kuitenkin vähemmän julistava ja enemmän käytännöllinen. Minua kiinnostaa, mitä tekeminen, kokeminen ja yhteinen toiminta todella mahdollistavat.

Taiteellinen työskentely ei ratkaise ekologisia ristiriitoja. Sen ei ehkä pidäkään. Jos taiteesta tehdään vain oikeiden vastausten välittäjä, sen avoimuus katoaa helposti. Taiteella on myös ekologisessa yhteydessä itseisarvo. Samalla sen kautta voi tapahtua jotakin tärkeää, huomio siirtyy. Materiaali, jonka yli tai ohi tavallisesti katsomme, alkaa vaatia tarkempaa katsomista. Itsestään selvä valinta muuttuu kysymykseksi. Koivukiekko ei ole enää vain puuta, vaan myös jälki kasvusta ja osa uutta verkostoa. Hakkuujäte ei ole vain jätettä, eikä rihmasto vain luonnonmuoto. Myös huoli, pelko ja menetys voivat tulla näkyviksi tavalla, jota sanat eivät yksin tavoita.

Materiaalin siirtyminen ei siis merkitse vain menetystä tai vieraantumista. Se voi olla tapa nähdä materiaali uudelleen, suhteiden, historian, muutosten ja mahdollisuuksien osana. Ehkä juuri silloin materiaali lakkaa esittämästä vain itseään. Olen huomannut, että samalla myös oma suhteeni taiteen tekemiseen muuttuu. Yksittäisten teosten sijaan näen yhä selvemmin niiden välisiä yhteyksiä. Kasvaminen ei ole suoraviivaista eikä aina edes näkyvää. Silti jotakin uutta voi olla alkamassa. On kasvun aika, vaikka olemme talven kynnyksellä.

Viite:

Siukonen, Jyrki (2011) Vasara ja hiljaisuus - Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvataideakatemia.