Muistin, materiaalin ja maiseman kerrostumat sekä painopisteet

Musiikkisuositus: Paleface: "Miten historiaa luetaan."

Vuoden 2026 Rongan gallerian näyttelyni ja tämä kirjoitus rakentuvat läheisyyden sekä etäisyyden, henkilökohtaisen ja jaetun, materiaalisen ja aineettoman väliselle jännitteelle eli elämän painopisteelle. Teokset nousevat omakohtaisista kokemuksista ja havainnoista, mutta eivät pysähdy (tällä kertaa) tunnustuksellisuuteen. Ne pyrkivät avaamaan oman yksityisen kokemukseni fyysiseksi ja psyykkiseksi paikaksi, jossa muistot, materiaalit, keho sekä ympäristö kietoutuvat toisiinsa ja laajenevat mahdollisesti yhteiseksi pohdinnaksi näyttelytilassa. Tämä yhteyden muodostuminen on taas katsojasta kiinni. Minun taiteellinen tekemiseni toimii tässä prosessissa hitaana ajatteluna, jossa eletty elämä, ruumiillinen muisti ja materiaalinen työskentely asettuvat dialogiin teoreettisten kysymysten kanssa. Onko se sinusta kiinnostavaa, toivottavasti. Teen taidetta lähinnä omista lähtökohdistani miettimättä katsojaa. Tarkennan, että taiteen tekemisen aikana katsoja ei ole ajatuksissani läsnä, vasta myöhemmin.

Aneurysma-teokset saivat alkunsa tilanteesta, jossa puolisoni vakava sairastuminen pakotti katsomaan maailmaa täysin uudesta suunnasta. Mietin samalla elämäni painopistettä uudestaan. Äkillisyys, hauraus ja kontrollin menettäminen muokkasivat arjen kokemustani perustavanlaatuisella tavalla. Teos (teokset) ei(vät) pyri kuvaamaan sairautta lääketieteellisenä tapahtumana, vaan sitä, miten kriisi asettuu myös rinnalla kulkijan kehoon, mieleen ja kokemisen rakenteisiin. Teos on yritys antaa muoto kokemukselle, joka on samanaikaisesti intensiivinen ja vaikeasti sanoitettavissa, mutta useille tunnistettava. Se on ymmärrykseni mukaan ruumiin fenomenologiaa. Tässä mielessä teos liittyy laajempaan kiinnostukseeni kehollisen tiedon, haurauden ja materiaalisen ilmaisun suhteesta. Materiaali ei toimi vain symbolina, vaan aktiivisena toimijana, joka vastustaa, murtuu ja muovautuu, kantaen samalla haurastuttavan kokemuksen kerrostumia. Kuvakieli on tarkoituksellisen groteski. Tuo kokemus muutti elämäni suuntaa sekä painopistettä lähes kaikilta rakenteiltaan. Vaihdoin asuinpaikkaa ja elinympäristöä totaalisesti, jätin vakaan päivätyön ja heittäydyin siihen mitä olisi aina pitänyt tehdä. Ja nyt teen. Siksi ehkä nämä työt ovat hyvin poikkeuksellisia myös omassa tuotannossani tai siltä minusta ainakin nyt tuntuu.

Teos nimeltään Pelon muisto rakentuu katkaistusta tammen oksasta, jonka olen kuorinut, kuivannut ja maalannut mustaksi. Oksaan tehtyyn uurteeseen sijoittamani led-valo kulkee kuin viilto puun sisällä, hetkellisenä, mutta terävänä. Salama on samanaikaisesti luonnonvoima ja havainto, äkillinen tapahtuma ja hidas muisto. Se tuo mielestäni näyttelyyn elementin, jossa energia, liike ja pysähtyneisyys asettuvat vastakkain. Teos viittaa luonnon hallitsemattomuuteen, mutta myös yritykseeni ymmärtää ja jäsentää sitä materiaalin sekä muodon kautta. Koin viime kesänä salaman iskun voiman läheltä. Se hajotti kodissa paljon ja jäin mieleen pelottavana voimana. Äänen poissaolo tekee teoksesta ja kokemuksesta helpomman, mutta se muistaa ja muistuttaa. Teen varmaan vielä joskus tästä isomman version, jossa dramatiikka on vielä suurempaa. Tässä työssä on myös mukana muinaista ajattelua. Sellainen pelottava ilmiö, joita ei osattu rationaalisesti selittää, tulkittiin usein jumalien työksi. Ihan kaikki ei edellekään ole rationalisoitavissa.

Pohjois-Pohjanmaan jokia käsittelevä teossarja Pyhäjoki, Lumijoki ja Siikajoki palauttaa katseeni lapsuuden maisemiin. Nämä joet eivät ole minulle pelkkiä maantieteellisiä kohteita, vaan paikkoja, joissa henkilökohtainen historia, paikallinen kulttuuri ja luonnon kulku lomittuvat. Siikajoki-teoksessa helmet kuvaavat siian mätiä ja simpukankuoret viittaavat mahdollisiin (uusiin) raakun ilmentymiin, hauraisiin ja uhanalaisiin elämänmuotoihin, jotka jäävät usein näkymättömiksi, mutta myös vastavoimana symbolina hedelmättömyydestä. Kuoressa ei olekaan helmeä, ne ovat ympärillä. Joet ovat jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla ne kantavat mukanaan hitaita ajallisuuksia. Siksi esitän ne katkaistuina versioina. Tässä jännitteessä on jotain olennaista myös omassa taiteellisessa työskentelyssäni. Teokset eivät pyri nostalgian palauttamiseen, vaan sen tutkimiseen, miten muistot aktivoituvat nykyhetkessä ja miten maisema elää mukana omassa identiteetissä, myös kipeinä muistoina. Se on myös avaus siitä, miten materiaali puhuu usein minulle. Halkaisin kuusitukin ja se oli(kin) sisältä laho. Poistin lahon ja puolikkaat näyttivätkin yhtäkkiä joen uomilta. Materiaali siis kertoi itse, mitä siitä tulee. En usein hallitse tai masteroi materiaa, meidän matkamme on yhteinen ja jaettu. Teokseni eivät siis pääsääntöisesti synny vain oman visuaalisen ajattelun kautta. Lisäksi olen näissä töissä pohtinut kuvanveiston muotokielen uudistamista. Ne ovat hieman kuin pienoismalleja tai pikemminkin dioraamoja. Dioraama tarkoittaa kolmiulotteista pienoismallia, jossa esitetään jokin historiallinen tapahtuma, maisema, asuinpaikka tai rakennus usein lavastetusti ja havainnollistavasti. Olen tietysti ottanut esteettisiä vapauksia kuvataiteellisissa teoksissa, mutta kuitenkin, pyrin johonkin sen kaltaiseen. En ole varma onnistuinko. Näistä olisi kiinnostavaa saada palautetta.

Näyttelyssä on mukana useita teoksia, joissa materiaalina on erilaisia heijastavia ja tummentavia kalvoja. Näiden pintojen kautta katsoja kohtaa teoksen ohella myös oman heijastuksensa. Tavoitteenani on herättää kysymys katsomisen suunnasta ja vastuusta, siitä missä määrin olemme teosten tarkkailijoita ja missä määrin osa taiteen tapahtumaa. Heijastavat kalvot pyrkivät luomaan vaikutelmaa materiaalittomuudesta, eri materiasta, tilallisesta vääristymästä sekä keveyden tunteesta, jossa teoksen rajat hämärtyvät. Samalla ne tuovat näkyviin katsomisen ruumiillisuuden ja sen, ettei katsoja voi koskaan asettua täysin teoksen ulkopuolelle. Pääkallon muoto voi heijastua omiin kasvoihin.

Olen tavoitellut materiaalista vaikutelmaa, joka vertautuu mielessäni vedessä olemiseen, jota harrastin paljon puolisoni sairauden aikana. En uinut, vaan kelluin. Asetuin veteen olemaan. Näin ympäristön osittain kalvon tai verhon takaa. Kun ajatukset painoivat, niin lohtua antoi kehollinen painottomuuden tunne. Vesi kannatteli, kun tunsin uppoavani. Vedessä kelluminen myös karkotti äänet, aistimaailma muuttui näiltäkin osin. Piilouduin osaksi todellisuudelta, kun keholliset ärsykkeet muuttuivat. Lisäksi uimisen jälkeisen saunan hämäryys ja lämpö ovat minulla aina olleet tärkeitä, jo lapsesta lähtien. Ruumiin fenomenologiaa tämäkin. Siksi käytin näyttelyssä kalvoja, jotka minun mielestäni toisintavat näitä kokemuksia.

Luontohavainnot muodostavat näyttelyssä yhden kerroksen. Ne eivät esiinny maisemakuvina perinteisessä mielessä, vaan osina, jälkinä ja materiaalisina eleinä kohti jotain, joskus pyhyyttä, joskus raastavan arkista kokemusta. Luonto ei ole taustaa ihmisen toiminnalle, vaan aktiivinen osapuoli, jonka kanssa olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa, se on ympäristöä. Itse koen sen jatkuvasti koirieni kanssa. Teos Uni on omistettu yhdelle heistä. Luontosuhdetta ja -uskontoa kuvaa myös Ukko, toinen jumala -veistos. Tämä ajattelu kytkeytyy posthumanistiseen viitekehykseen, jossa inhimillinen toimijuus ei ole itsestään selvästi keskiössä. Näyttelyssä en kysy ainoastaan, mitä me teemme ympäristölle ja ympäristön suhteen, vaan myös sitä, miten ympäristö (psyykkinen ja fyysinen) muovaa meitä, havaintojamme, kehoamme ja ajatteluamme.

Ukko – toinen jumala ja roikkuva karsikkopuu rakentuvat materiaalista, joka on jo ollut osa metsän kiertokulkua. Ukko on veistetty hakkuujätteestä eli puusta, jonka arvo metsätaloudessa on jo kerran mitattu ja hylätty. Karsikkopuu(ni) puolestaan on metsästä löydetty hongan oksa, irronnut ja syrjään jäänyt. Ekologisen kuvanveiston näkökulmasta kyse ei ole materiaalin jalostamisesta vaan sen semioottisesta asemoinnista uudelleen: siirtymästä tuotannollisesta järjestyksestä toiseen merkitysjärjestelmään. Siksi molempien pinnassa on myös jälkiä tuosta koodistosta. Taideteoksessa materia ei tällöin toimi neutraalina alustana, vaan kantaa mukanaan metsän, katkaisun ja hylkäämisen historiallisia kerrostumia. Ukko ei näin ollen ole vain mytologinen viittaus, vaan mahdollisuus nähdä jumaluus materiaalisessa jäännöksessä eli siinä, minkä järjestelmä on ohittanut. Ukko ei ole vain kuvallinen representaatio vaan rinnakkainen mahdollisuus, hahmo, joka artikuloituu ja materialisoituu uudelleen työstön kautta. Karsikkopuu toimii toisin: se muistuttaa meitä rituaalista, jossa maailma rajataan ja paluu estetään tai sovitaan, mutta roikkuvana ja hieman vinossa se on irrotettu alkuperäisestä tehtävästään. Yhdessä teokset asettuvat akselille, jossa oleva ja toiseus näyttäytyvät mahdollisuutena ja rajaus historiallisena toimenpiteenä. Materia ei ole minulle, kuten todettua, koskaan alisteinen idealle, vaan kantaa mukanaan hylkäämisen kerrostumia, ja ehdottaa, että rajaukset ovat ekologisesti sidottuja tekoja. Ekologinen kuvanveisto ei tällöin tarkoita luonnon esittämistä, vaan materiaalisen kierron, käytön ja syrjäyttämisen näkyväksi tekemistä veistoksen kautta. Näin ollen omat tekoni(kin) ovat rajattuja ja osin ennalta sovittuja. Kun pohdin materiaalin ja muistin suhdetta, niin karsikkopuu on oikeastaan varhainen paikkasidonnainen veistos, jossa teko on minimaalinen mutta merkitys latautunut. Se on melkein kuin ekologisen kuvanveiston varhainen esimuoto: ei irrotettu objekti vaan muokattu runko.

Materiaalivalinnat työskentelyssäni siis perustuvat pitkälti kierrätykseen, löydettyihin elementteihin ja omien teosten uudelleenkäyttöön. Ekologinen nykykuvanveisto ei näyttäydy tässä yksittäisinä ratkaisuina, vaan jatkuvana tapahtumana, jossa teokset ovat väliaikaisia solmukohtia pidemmässä työskentelyn ja ajattelun ketjussa. Kierrätän paitsi materiaaleja myös omia teoksiani, puran, muunnan ja kokoan niitä uudelleen. Tämänkään näyttelyn teokset eivät ole pysyviä, vaan ne voivat tulevaisuudessa muuttua osaksi uusia kokonaisuuksia. Näin työskentely vastustaa valmiin ja pysyvän teoksen ihannetta ja korostaa prosessuaalisuutta, keskeneräisyyttä ja muutoksen mahdollisuutta. Samoja seikkoja, joita olen korostanut väitöskirjastani asti.

Teoreettisesti näyttely asettuu yksityisen ja yhteisen, paikan ja liikkeen, materiaalin ja kokemuksen välimaastoon. Paikka ei ole vain fyysinen sijainti, vaan kokemuksellinen ja diskursiivinen kokonaisuus, joka rakentuu ajassa. Näyttely osallistuu keskusteluun taiteen ajallisuudesta, väliaikaisuudesta ja ekologisesta vastuusta. Monet teoksista ovat hauraita, osittain hajoavia tai merkitykseltään liukuvia, ja juuri tässä hauraudessa piilee niiden eettinen ja toivottavasti myös esteettinen rikkaus. Tämä näyttely on minulle yritys sovittaa yhteen elämän ja inhimillisen toiminnan eri kerroksia. Sairaus, lapsuuden maisemat, luonnonvoimat, materiaaliset havainnot ja nykyhetken kysymykset limittyvät toisiinsa ilman selkeää kronologiaa. Taiteellinen työskentely mahdollistaa tämän päällekkäisyyden, siksi se on tärkeää. Se ei pyri ratkaisemaan ristiriitoja, vaan tekemään ne näkyviksi. Näin näyttely muodostuu tilaksi, jossa henkilökohtainen kokemus avautuu laajemmaksi pohdinnaksi siitä, miten elämme ympäristössä, joka on yhtä aikaa muistin, materiaalin ja jatkuvan muutoksen esityspaikka.

Näyttely Galleria Rongassa 14.3.-2-4.2026.