Julkisen taiteen uusi materiaalisuus: kohti ekologista ja ajallista herkkyyttä

Musiikkisuositus: Nuket; "Kun vielä nuori olla vois".

Tämä juhlavuoden kirjoitus pohjautuu kymmenen vuotta sitten väittelemääni aiheeseen, jonka jälkeen oma ajatteluni on liikkunut, rönsynnyt ja tarkentunut. Viisikymppisenä palaan tuohon alkuperäiseen aineistoon, mutta en palatakseni entiseen. Pikemminkin tarkastelen, mitä siitä on jäänyt jäljelle ja mitä on myöhemmin kasvanut sen ympärille. Julkisen taiteen tutkimus ei ole ollut minulle ainoastaan teoreettinen aihe, vaan myös pitkän aikavälin taiteellinen tehtävä, joka on ohjannut sekä työskentelytapojani että materiaalisia valintojani, välillä myös tiedostamatta.

Kun monet tutkijat kirjoittivat 2010-luvun alussa julkisesta taiteesta yhteiskunnan visuaalisena infrastruktuurina, he viittasivat ennen kaikkea monumentaaliseen ja pysyvään taiteeseen. Sama perinne näkyy yhä (julkisessa) keskustelussa, joka toistuu aina uudelleen silloin kun vaikka abstrakti teos asetetaan kaupunkitilaan. Silti tämän tradition rinnalla on kehittynyt toinen, vähemmän jähmeä mutta sitäkin vivahteikkaampi julkisen taiteen muoto, joka ei enää suuntaa katsetta kohti pysyvyyden estetiikkaa. Väliaikaisuuden, ekologisen tiedostavuuden ja osallistavan työskentelyn nousu osoittaa, että julkisen taiteen tehtävä ei ole vain esittää, osallistaa tai koristaa, vaan avata tilaa ajalliselle kokemukselle.

Olen viime vuosina tarkentanut omaa ajatusta taiteilijan materiaalisesta katseesta (vrt. aiemmat kirjotukset). Sekään ei ole pelkkä työskentelytapa, vaan tapa suhtautua maailmaan. Materiaalinen katse tarkoittaa sitä, että teoksen materia ei ole väline vaan ajattelun kumppani. Luonnonmateriaalien hauraus ja kierrätystavaran ajallinen epävarmuus liittyvät kysymykseen siitä, miten teos asettuu omaan paikkaansa ja kuinka se kuuntelee ympäristöään. Tällainen aistinen suhde on avautunut omassa työskentelyssäni erityisesti silloin, kun olen pyrkinyt rakentamaan teoksia, jotka eivät etsi pysyvyyttä vaan suhdetta, maailmansuhdetta.

Juuri tästä syystä Miwon Kwonin jaottelu taiteeseen julkisissa paikoissa, taiteeseen julkisina tiloina ja yleisen edun mukaisena taiteena tarjoaa edelleen käyttökelpoisen rungon. Oman aineistoni teokset olivat vuonna 2015 selvästi paikkasidonnaisia. Ne on suunniteltu osaksi ympäristöä, jota ne eivät pyri hallitsemaan. Niiden materiaalisuus on kuitenkin vienyt niitä kohti Kwonin kolmatta kategoriaa, jossa taiteesta tulee tilan, ympäristön ja yhteisön kanssa neuvottelevaa toimintaa. Sanoisin, että tässä suhteessa julkinen taide on muuttunut. Se ei enää kysy mitä paikka on, vaan mitä paikka voi olla, ja mitä materiaali voi olla.

Ekologinen julkinen taide vaatii taiteilijalta uudenlaista osaamista. Kyse ei ole vain teknisestä kyvykkyydestä vaan herkkyydestä tunnistaa materiaalien elinkaari, ympäristön vasteet ja yleisön tilallinen suhde. Deweyn ajatus taiteesta kokemuksena on edelleen käyttökelpoinen, mutta sitä on laajennettava niin, että yleisö ei ole vain katsoja vaan myös tilan käyttäjä ja elävä toimija. Tämä näkyy selvästi haastatteluissa, joita tein väitöskirjatyön yhteydessä. Taiteilijat kuvasivat julkista tilaa sekä mahdollisuutena että paineena. Toisaalta tila antaa teokselle yleisön, toisaalta se rajaa tulkinnan. Tässä ristiriidassa syntyy kysymys, johon palaan yhä uudelleen: tarvitsemmeko todella pysyviä monumentteja.

Ekologinen kriisi ja oma kasvanut ympäristöempatia tekee tästä kysymyksestä entistä konkreettisemman. Veistos, joka hylkää pysyvyyden, ei ole vähemmän arvokas. Se on arvokas toisella tavalla. Väliaikaisuus ei merkitse katoavuutta, vaan uudenlaista ajattelun ekologisuutta, jossa taide ei jätä jälkeensä kuormittavaa materiaa vaan väliaikaisen aistisen kokemuksen. Suomessa on runsaasti mahdollisuuksia tämän suuntaiseen työskentelyyn. Puun ja jään kaltaiset luonnonmateriaalit eivät ole ainoastaan ekologisia vaihtoehtoja, vaan myös kulttuurisesti tunnistettavia elementtejä, joiden avulla voidaan rakentaa uudenlaista julkisen taiteen maisemaa ja omaleimaisuutta.

Omassa tutkimuksessani olen palannut usein situationistien kritiikkiin spektaakkelista. Debordin esittämä ajatus taiteesta, joka menettää kosketuksensa elämään ja muuttuu itseään toistavaksi esitykseksi, on yllättävän ajankohtainen, edelleen. Juuri tällaista spektaakkelia vastaan ekologinen taide asettuu. Se ei pyri valtaan vaan suhteeseen. Se ei rakenna monumenttia vaan ehdottaa, että kaupunki voidaan kokea myös toisin. Situationistien dérive on kiinnostava rinnastus: teos voi olla kutsu poiketa reitiltä, ei tavoitteellinen kohde vaan tilanne, joka avaa ympäristön uudella tavalla. Tähän liittyy myös detournement, jonka näen erityisen hedelmällisenä ekologisessa veistotaiteessa. Kierrätysmateriaalien kriittinen uudelleenkäyttö ei ole vain moraalinen teko vaan kulttuurinen ele, joka purkaa taiteen institutionaalisia valtasuhteita sisältä käsin.

Tämä keskustelu ei ole siis edelleenkään akateeminen irrallisuus. Se koskee suoraan niitä teoksia ja keskusteluja, joita Suomessa käydään tänään. Monet taidekeskustelut, jotka kohdistuvat julkiseen taiteeseen menneisyydessä ovat osoittaneet, kuinka vahva on odotus julkisen taiteen selkeydestä ja pysyvyydestä. Silti juuri tässä jännitteessä syntyy uuden julkisen taiteen mahdollisuus. Teos ei tarvitse monumentin varmuutta ollakseen merkityksellinen. Se voi olla avoin, ajallisesti rajattu ja silti vaikuttava. Se voi muuttaa tilan kokemusta ilman että se jää pysyväksi rakenteeksi.

Oma työskentelyni on viime vuosina liikkunut yhä enemmän tähän suuntaan. Rongan näyttely maaliskuussa 2026 ja toinen tuleva näyttely Galleria Konttorissa ovat osa tätä prosessia. Samalla olen syventänyt näitä ajatuksia opetuksessani, erityisesti ekologisen kuvanveiston kurssilla Tampereen kesäyliopistossa, jossa tulemme opiskelijoiden kanssa kehittämään yhteisötaiteellisia menetelmiä ja tutkimaan paikkasidonnaisen materiaalisen ajattelun mahdollisuuksia. Aiemminkin oma havaintoni on ollut se, että materiaalinen katse ei ole vain taiteellinen asenne, vaan myös pedagoginen ele. Se opettaa näkemään toisin.

Julkinen taide ei ole siis muuttumassa vähemmän merkitykselliseksi, vaan toisenlaiseksi. Se pyrkii kohti tilallista herkkyyttä, ekologista vastuullisuutta ja ajallista avautumista. Tämä edellyttää, että hyväksymme myös katoamisen ja keskeneräisyyden. Jos pysyvyys ei ole enää arvo sinänsä, teos voi avautua suhteeksi ympäristöönsä, joka on elävä ja muuttuva. Tällainen taide ei jähmetä merkitystä, vaan liikkuu sen mukana.

Tämä on julkisen taiteen uusi laatu.