Taiteilijaesittely

Jouni Sarpola

Musiikkisuositus: Cypress hill "insane in the brain".

Omakuva pellistä

Olen Jouni Sarpola (s. 1975), kuvataiteilija, kuvanveistäjä ja taiteen tohtori. Työskentelyssäni yhdistyvät käsityö ja ajattelu, usein kirjaimellisesti. Näen taiteen ennen kaikkea tilana, jossa tekeminen, havainnointi ja pohdinta limittyvät toisiinsa. Minulle kuvanveisto ei ole vain muodon rakentamista, vaan myös ajattelun ja kysymisen tapa.

Työskentelen ”mielelläni” luonnonmateriaalien, erityisesti puun, parissa. Puu ei ole minulle vain materiaalia, vaan myös muisti, keskustelukumppani ja ajattelun väline. Materiaali ei kuitenkaan ole työskentelyssäni passiivinen väline, jolle annan ennalta ajatellun muodon. Sen ominaisuudet, vastukset, historia ja muutokset vaikuttavat tekemiseen ja voivat viedä työskentelyä suuntiin, joita en ole etukäteen suunnitellut. Ajattelu syntyy osana tekemistä.

Olen viime vuosina alkanut kuvata tätä suhdetta käsitteellä materiaalinen katse. Sillä tarkoitan tapaa tarkastella ympäristöä materiaalien ominaisuuksien, alkuperän, käyttöhistorian, merkitysten ja mahdollisuuksien kautta. Taiteilijalle ympäristö näyttäytyy myös taiteellisen toiminnan potentiaalina. Materiaalinen katse ei kuitenkaan tarkoita vain sopivan materiaalin etsimistä. Se on tapa huomioida sitä, mitä materiaali kantaa mukanaan, mitä sen käyttäminen merkitsee ja mitä sille tapahtuu työskentelyn jälkeen.

Teosteni tematiikka liikkuu symboliikan, myyttien, mystiikan ja uskonnon visuaalisten muotojen parissa. Olen työskennellyt esimerkiksi pitämys- ja karsikkopuiden sekä niihin liittyvän symbolisen perinteen kanssa. Minua kiinnostaa, mitä kuvat ja materiaalit voivat kantaa silloinkin, kun sanat eivät riitä. Kuvanveiston historiassa symboliikalla on ollut vahva asema: olemme aikoinaan sitoneet jumalan kiveen. Tämä perinne ei ole kadonnut, vaan jatkaa elämäänsä muuttuvissa muodoissa ja nykyajan yhteyksissä.

Olen kirjoittanut esseitä taiteen filosofiasta, visuaalisesta kulttuurista, materiaalisuudesta ja taiteen yhteiskunnallisesta roolista. Taiteellinen työni on jatkuvassa vuorovaikutuksessa tämän ajattelun kanssa. En kuitenkaan ajattele teoriaa ja tekemistä toisistaan erillisinä. Taiteellinen työskentely voi itsessään olla tapa tuottaa tietoa: materiaalin kohtaaminen, kokeilu, epäonnistuminen ja odottamaton havainto voivat synnyttää ajatuksia, joita ei olisi mahdollista muodostaa ennen tekemistä.

Ekologiset kysymykset ovat nousseet työskentelyssäni yhä keskeisemmiksi. Olen kehittänyt ekologisen kuvanveiston ajattelua ja opetusta, jossa ympäristösuhdetta tarkastellaan materiaalisen työskentelyn kautta. Ekologisuus ei tarkoita minulle vain luonnonmateriaalien tai kierrätettyjen materiaalien käyttämistä. Myös materiaalin alkuperä, käsittely, energiankulutus, materiaalihukka, käyttöikä ja myöhempi käytettävyys kuuluvat kysymykseen siitä, mitä ekologinen taiteellinen työskentely voi olla.

Tämä on tehnyt ekologisuudesta työskentelyssäni enemmän kysymyksen kuin valmiin vastauksen. Kierrätetty materiaali ei ole automaattisesti ekologinen, eikä uuden materiaalin käyttäminen välttämättä ole kestämätön ratkaisu. Taiteellinen työskentely voi tehdä näkyviksi juuri tällaisia ristiriitoja. Minua kiinnostaa, kuinka materiaaleihin liittyvät itsestään selviltä tuntuvat käsitykset muuttuvat, kun niitä tarkastellaan konkreettisen tekemisen kautta.

Taiteella on minulle silti itseisarvo. En ajattele taidetta ympäristökasvatuksen tai muun ennalta määrätyn tavoitteen välineenä. Taide voi vaikuttaa tapaamme nähdä ympäristöä, materiaaleja ja omaa toimintaamme juuri siksi, että sen ei tarvitse tarjota valmiita vastauksia. Se voi tehdä näkyväksi jotakin, joka tavanomaisessa käytössä tai katsomisessa jää huomaamatta.

Olen pitänyt yksityis- ja ryhmänäyttelyitä, toteuttanut julkisia teoksia ja työskennellyt pitkään opettajana. Olen opettanut muun muassa kuvanveistoa, ympäristötaidetta, visuaalista ajattelua, taidehistoriaa ja taidefilosofiaa. Opetustyö on minulle toinen tapa jäsentää taiteellista ajattelua ja jakaa sitä eteenpäin, ei valmiina totuutena vaan yhteisenä tutkimisena. Myös toisten tekemisen seuraaminen ja siitä keskusteleminen muuttavat omaa tapaani ajatella taidetta.

Vaikka puu on työskentelyssäni erityisen tärkeä, käytän myös esimerkiksi metallia, lasia, kiveä, hartsia, lasikuitua sekä löydettyjä ja käytöstä poistettuja materiaaleja. Materiaalivalikoiman laajuutta tärkeämpää on kuitenkin se, millaisen suhteen materiaali muodostaa teoksen ajatukseen, ympäristöön ja aikaan.

Asun ja työskentelen vanhassa puutalossa maaseudun rauhassa. Rakennuksen historia, rakenteet ja materiaalit ovat vuosien mittaan tulleet läheisiksi. Vanhan pula-aikana rakennetun veneveistäjän talon korjaaminen ja siinä eläminen kulkevat rinnakkain taiteellisen työskentelyni kanssa. Molemmat vaativat aikaa, herkkyyttä ja kykyä kuunnella materiaalia. Fyysinen tekeminen, hiljaisuus ja vuodenaikojen rytmi muodostavat ympäristön, jossa arki ja taiteellinen ajattelu limittyvät toisiinsa.

Minulle taide ei ole pakoa todellisuudesta. Taide on tapa kommunikoida ympäristön kanssa ja siirtää jotakin yksityisestä yleiseen. Minua kiinnostaa edelleen kysymys siitä, voiko taide olla yhtä aikaa hiljaista ja kantaaottavaa, ajallisesti rajallista mutta merkityksellistä.

Jokainen teos on keskustelu. Keskustelu ei välttämättä pääty teoksen valmistumiseen, vaan voi jatkua toisessa teoksessa, opetuksessa tai sanoissa. Taide on minun tapani osallistua maailmaan, monet muut tavat tuntuvat usein vaikeilta.