Taiteilijaesittely

Jouni Sarpola – Kuvataiteilija

Musiikkisuositus: Cypress hill "insane in the brain".

Omakuva pellistä

Olen Jouni Sarpola (s. 1975), kuvataiteilija, veistäjä ja taiteen tohtori. Työskentelyssäni yhdistyvät käsityö ja ajattelu – usein kirjaimellisesti. Näen taiteen ennen kaikkea tilana, jossa tekeminen, havainnointi ja pohdinta limittyvät toisiinsa. Minulle kuvanveisto ei ole vain muodon rakentamista, vaan myös ajattelun ja kysymisen tapa.

Työskentelen "mielelläni" luonnonmateriaalien, kuten puun, parissa. Puu ei ole minulle vain materiaalia, vaan myös muisti, keskustelukumppani ja ajattelun väline. Veistokseni syntyvät aineellisen läsnäolon ja filosofisen tarkastelun vuoropuhelusta. Pyrin tutkimaan, miten sisäinen kokemus, kulttuuriset merkitykset ja materiaalisuus risteävät – ja miten näitä risteyksiä voidaan tehdä näkyväksi.

Teosteni tematiikka liikkuu usein symboliikan, myyttien, mystiikan ja uskonnon visuaalisten muotojen parissa. Tällä hetkellä työstän pitämys- ja karsikkopuita. Kiinnostukseni kohdistuu siihen, mitä kuvat ja materiaalit voivat kantaa silloinkin, kun sanat eivät riitä. Kuvanveiston perinteessä symboliikalla on ollut vahva rooli – olemme aikoinaan sitoneet jumalan kiveen – ja tuo perinne elää yhä, muuttuvissa muodoissa ja nykyajan konteksteissa. Olen kirjoittanut esseitä taiteen filosofiasta, visuaalisesta kulttuurista ja taiteen yhteiskunnallisesta roolista. Taiteellinen työni onkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa ajattelun, ympäristön ja kulttuurisen pohdinnan kanssa.

Ekologiset kysymykset ovat työskentelyssäni keskeisiä: käytän usein kierrätettyjä tai itse keräämiäni materiaaleja ja tutkin, miten taide voi olla sekä vaikuttavaa että väliaikaista. Luonnon ja ihmisen välinen suhde ei ole minulle vain aihe, vaan myös konkreettinen osa tekemistä. Tämä liittyy kehittelemääni konseptiin ekologisesta veistämisestä, missä käytän esimerkiksi hakuujätettä veistosmateriaalina.

Olen pitänyt useita yksityis- ja ryhmänäyttelyitä, toteuttanut julkisia teoksia ja toiminut opettajana muun muassa kesäyliopistoissa, missä olen opettanut visuaalista ajattelua, nykykuvanveistoa ja taidefilosofiaa. Taiteen rinnalla opetustyö on ollut minulle tapa jäsentää ajattelua ja jakaa sitä eteenpäin – ei valmiina totuutena, vaan yhteisenä pohdintana. Taide on tapa kommunikoida ympäristön kanssa. Se on siirtymää yksityisestä yleiseen. Työskentelyssäni minua kiinnostaa erityisesti kysymys: voiko taide olla yhtä aikaa hiljaista ja kantaaottavaa, ajallisesti rajallista mutta merkityksellistä? Etsin jatkuvasti uusia tapoja ajatella taidetta – ja tehdä tuota ajattelua näkyväksi esimerkiksi erilaisten materiaalikokeilujen kautta. Työstän puun lisäksi lasia, hartsia, kiveä, peltiä ja lasikuitua, vain muutamia mainitakseni.

Asun tällä hetkellä vanhassa puutalossa, jonka historia, rakenteet ja materiaaliset yksityiskohdat ovat tulleet vuosien mittaan läheisiksi. Minulle on tärkeää kunnoittaa vanhaa veneveistäjän taloa, joka on rakennettu pula-aikana. Rakennuksen korjaaminen ja siinä eläminen kulkevat rinnakkain taiteellisen työskentelyni kanssa – molemmat vaativat aikaa, herkkyyttä ja kykyä kuunnella materiaa. Ne myös vaativat paljon aikaa ja paneutumista.

Asun ja työskentelen maaseudun rauhassa, jossa hiljaisuus, fyysinen tekeminen ja vuodenaikojen rytmi tukevat taiteellista prosessia. Päivittäinen työni nivoutuu konkreettisiin materiaaleihin ja tilaan, jossa arki ja ajattelu tapahtuvat samassa tahdissa. Keskittyminen on helpompaa.

Minulle taide ei ole aina pakoa todellisuudesta, vaan tapa astua siihen toisin – herkemmin ja tietoisemmin. Jokainen teos on keskustelu ajan, paikan ja aineen kanssa, ja se jatkuu vielä silloinkin, kun tekeminen on jo siirtynyt eteenpäin vaikkapa sanoihin. Taide on minun tapani osallistua maailmaan, muut tavat tuntuvat usein vaikeilta.