Hämärän rajalla eli hajanaisia ajatelmia taidepuuhastelusta

Musiikkisuositus: Tina Charles; I Love to Love

Aluksi

Tämä essee liittyy kesällä 2022 pitämääni yksityisnäyttelyyn Puhdetöitä sekä näyttelyssä esillä olleiden teosten aiheisiin ja ideoihin. Olen useita tässä kirjoituksessa esille tulevia käsitteitä kuljettanut mukanani jo jonkin aikaa, ja sivunnut niitä aiemmissa kirjoituksissani (2015, 2020 ja 2021). Osaa aiemmin esittämääni korjaan, osaa tarkennan ja osaa syvennän tässä tekstissä. Jotkin nyt esille tulevista käsitteistä ovat uusia ja avaan niiden muotoilemaani tarkoitetta hieman tässä esseessä. Toki nekin jalostuvat vielä tulevaisuudessa. Teorianmuodostus on pitkä matka. Otsikon viittaus hämärän rajamaahan tarkoittaa mielessäni sitä outoa aluetta, jossa kamala ja kaunis kohtaavat. Se on ikään kuin ikuisen taistelun aluetta, jossa ei halua olla, mutta sinne päätyy aina uudelleen. Siellä valo ja pimeys kohtaavat, siellä järki törmää tiedostamattomaan. Siellä vietit tunkevat ajattelun alueelle. Tila on varmaankin tutumpi useiden uskontojen ja oppijärjestelmien kuvaamasta välitilasta. Tunnetuin esimerkki lienee kiirastuli. En kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä hämärän rajamaalla mitään viimeistä vaakapaikkaa, vaan taiteen tapahtumisen tilaa. Thanathoksen ja Eroksen valtakuntien rajaa. Se tarkoittaa aluetta, jossa tapahtuu taiteen ideointi, taiteesta kirjoittaminen ja taiteen pohdiskelu. Otsikon jatko kuvaa omaa suhdettani tuohon rajamaahan. En ole kovinkaan taitava taiteen tekemisessä, saati taiteesta kirjoittamisessa, mutta haluan silti tehdä molempia. Ideoinnissa olen parempi. Siksi nimitän omaa taidetekemistäni puuhasteluksi ja taidekontemplaatiota hajattelemiseksi. Hajatelmat ovat keskeneräisiä ja hämärästä (lue alitajunnasta) ponnistavia ajatuksia, jotka eivät aina ole loppuun asti punnittuja. Näitä ajatuksia olen kirjannut tähän tekstiin.

Hajatelma 1

Lainaan nyt termejä logiikasta, mutta voitaisiin ajatella, että nykytaide on kuin omalakinen ja omamielteinen alue, jolla on oma kielensä – niin kuin aktuaalisesti onkin. Silloin taiteilijan käyttämä puhe voitaisiin nähdä ikään kuin objektikielen metakielenä. Se on semanttisesti selventävää puhetta, joka avaa taiteen omalakisen ja -mielteisen maailman käyttämiä käsitteitä. Objektikieli sisältää termejä ja sanoja taide-esineen kuvailuun. Teoksen ideoinnin ja merkityksen selittämiseen tarvitaan mainittua metakieltä. Siksi on tärkeää, että taiteilija avaa tuotantoaan myös sanallisesti. Se tuo syvyyttä nykytaiteen tapahtumaan. Berger ja Luckmann luonnehtivat tämänkaltaista tapahtumaa siten, että kieli on merkkijärjestelmä, jolle on luonteenomaista objektiivisuus. Vaikka kielellä olisikin vain välinearvo, jolloin sitä käytetään viittaamaan muihin todellisuuksiin, niin se myös säilyttää kiinnikkeensä arkielämän todellisuuteen. (1994, 49.) Tästä samasta ajattelusta oli suuntauksia Ludwig Wittgensteinilla. Filosofi puhuu filosofiassaan kielipelistä (1981). Hän tarkoittaa sillä sosiaalisen kanssakäymisen välinettä. Kielen avulla ymmärretään sosiaalisia toimintoja, jotka ohjaavat meitä. Sama periaate pätee taideobjekteihin.

***

Tarkoitukseni ei ole selittää tämän näyttelyn teoksia vaan annan katsojan ajautua lähemmäs omaa ajatusmaailmaani. Esitän kutsun hämärän rajalle. Katsoja voi itse päättää tarvitseeko hän tällaista tietoa vai ei. Teokset eivät välttämättä resonoi tämän kirjoituksen kanssa. Useita töitäni olen sanallistanut aiemmissa kirjoituksissani, joita löytyy tästä blogista.

Taiteellinen toiminta ja ajattelu ovat osin erillisiä ilmiöitä ja niiden yhteneväisyyksistä koostunee hegeliläinen synteesi, jota kutsutaan taiteelliseksi tutkimukseksi. Toimin itse tutkivana taiteilijana. Ilmaisen itseäni kahtaalla erikseen, mutta yhtenä. Tästä syystä taiteen kontekstissa usein 1+1 on kolme. Kahden erilaisen todellisuuden välissä toimiessa voi omaksua uuden näkökulman, ja siten huomata sekä luoda jotain uutta. Se ei ole itsetarkoitus, mutta se on toivottava päämäärä.

Hajatelma 2

Nyt haluan tarkentaa aiemmin sanomaani. Olen useissa yhteyksissä (2015, 2020, 2021) ilmoittanut taiteen olevan relatiivista eli olen ollut esteettisen relativismin kannattaja. Olen sitä edelleen, mutta olen vasta nyt oivaltanut, että taide itsessään ei ole välttämättä relatiivista – ainakaan kaikissa tapauksissa – vaan taiteen tapahtuma on suhteellista, ei siis taideobjekti itsessään. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä tapahtumaa, jossa katsoja kohtaa taideobjektin ja luo siitä tulkinnan. Tapahtumaa voisi kutsua nimellä interpretantti. Eli merkin selitys, jonka katsoja saa kohdatessaan taideteoksen. Näin ollen katsojan luoma yhteys taiteeseen ja tulkinta taideobjektista on yksilöllinen ja oikea. Siten se on ontologisesti tulkittavissa relatiiviseksi. Tämä sama ehto ei siten aina kohdistu itse taideteokseen. Myönnän, että taide voi viitata myös muuhun kuin pelkästään itseensä. Tätä tapahtumaa olen edeltävissä määritelmissäni tarkoittanut, mutta en ole osannut sitä sanallistaa tarpeeksi tarkasti aiemmin. Tämäkin on yksi tieteen ominaisuus: tiedon kumuloituminen. Sana dialogi tarkoittaa tätä tapahtumaa: dia ja logos; väliin ja koottua, väliin koottua (Ks. Varto 2007, 62–65). Näin ollen dialogista on erityisesti taiteen tapahtuma, mutta myös siitä tehtävä tulkinta.

***

Tästä pääsen sujuvasti siihen pieneen semanttiseen rakoon taidekeskustelussa, joka on usein vaivannut minua. Ongelmana on, että keskusteluun epäselvyyttä tuo juuri edellä kuvatun kaltainen tilanne. Taide ja taidepuhe eivät helposti palaudu normatiivisiin käsitteiden määritelmiin ja tällöin saattaa syntyä ohipuhumista. Silloin kielenkäytön mekanismeja pitää yrittää hahmottaa jollain tapaa. Ei ole siis olemassa vakiintunutta taidekeskustelun syntaktisuutta eli kielenkäytön yhtenäisyyttä. Olenkin aiemmin puhunut kielenkäyttöpelistä. Se viittaa syntaktiseen rakenteeseen, mutta sisältää myös viittauksen semanttiseen puoleen, kuten vakiintuneessa termistössä pitääkin. Kielenkäytön syntaktisena ongelmana on kielenkäytön tapa tai tarkemmin sanottuna sen vakiintumattomuus ja yhteisten käytäntöjen vajavaisuus. Tämä johtuu siitä, että pystymme tekemään vain epäsuoria huomioita todellisuudesta, jolloin siitä tuotettu puhekin on luonteeltaan hieman epäselvää. Siksi olen nimennyt termin kielenkäyttöpeliksi. Toki voimme aina luoda silmäyksen keskustelun alla olevaan teokseen ja luoda oman tulkintamme aiheesta: havaita, analysoida ja luoda arvostelmia sekä perustella arvostelmamme, ja näin kasvattaa yhteistä ymmärrystä taideteoksen luonteesta sekä muodosta. Tämä on aitoa horisonttien sulautumista, jolloin taideobjekti toimii välittäjänä ja keskustelun katalyyttinä. Mutta prosessi on tässä tapauksessa suhteellista. Eli tulkinta sisältää siinä määrin epäselvää ja artikuloimatonta metakieltä, että jokaisen tulkinnan voidaan katsoa olevan yhtä oikea.

Puuhastelija 1

Määrittelen oman, taiteellisen tuotannon ja siihen liittyvän ajattelun pohjautuvan Lévi-Straussin kuvaukseen bricoleurista (1962), tuosta ambivalenttisesta usean taidon yhdistelijästä. Jyrki Siukosen (2011) mukaan bricoleur-sanan suomentaminen on hankalaa, mutta yhtä kaikki Lévi-Strauss tarkoitti tällä henkilöä, joka pystyy toimimaan kahden jännitteisen navan välissä. Yhtäällä on ”villi” ajattelu ja toisaalla länsimainen rationaalinen ajattelu.

***

Veistosteni aiheet käsittelevät uskontoa, mystiikkaa, myyttejä, uskomuksia ja symboleja. Siis sellaisia teemoja, joiden sanallistaminen on usein vaikeaa ja liittyvät villiin ajatteluun. Usein myytit ja symbolit ovat kulttuurimme niitä tietämisen tapoja, joita näennäisen rationaalinen nyky-yhteiskunta lokeroi tuntemisen tai mielipiteen sarakkeeseen. Tällöin kuitenkin unohdetaan menneisyys. Menneisyys ja historiallisuus eivät ole sama asia, ja jos hautaamme nykyeetoksessa epämiellyttävän historian, niin poistamme kokemuksen tuottaman tiedon mahdollisuuden tulevilta tulkitsijoilta ja jätämme heille pelkästään havainnon. Jääkö silloin tieto vajaaksi? Tämä saattaa aiheuttaa Bergerin ja Luckmannin toteaman subjektiivisen todellisuuden muuttumisen totaalisesti, jolloin kyse on väärinymmärryksestä (Mt. 177) eli kommunikaation puutteesta. Kommunikaation puute taas aiheuttaa vierauden tunnetta eli vieraantumista; ihmisen kokemusmaailman irtaantumista esimerkiksi taiteen objektimaailmasta. Berger ja Luckmann kirjoittavat, että samalla kun keskustelu ylläpitää todellisuutta, se muuttaa sitä. Silloin todellisuuden joidenkin osien osaksi jää vahvistua tai heikentyä. Joistakin asioista puhutaan enenemän ja joistakin vaietaan. Näin tapahtuessa pois jätettyjen asioiden luonne heikkenee ja toisten taas vastaavasti lisääntyy. Tapahtuu siis ohipuhumista. Siten keskustelun todellisuutta luova voima sisältyy suoraan kielelliseen objektivointiin. Näin ollen kieli todentaa ja toteuttaa ympäröivää todellisuutta kahdessa eri mielessä. (s. 173.)

***

Edelleen Siukosen tulkinnassa bricoleurin toiminta ei ole perinteisesti katsottuna ”puhdasta”, vaan se on osista kokoamista, vanhan käyttämistä kokonaisuuden aikaan saamiseksi, alkuperäisen ajattelumallin hylkäämistä ja uuden löytämistä (Mt. 42—45, 79). Lisään, että bricoleurin toiminta on ainaista kokeilua rajamaalla, voisi jopa sanoa, että kompleksisen ajattelun haltuunottoa. Se on kahden todellisuuden tunnistamista kiinnittymättä täysin kumpaankaan. Nämä kaikki määritelmät palautuvat takaisin Lévi-Straussin ajatukseen rationaalisen ajattelun käsitteestä suhteessa ”villiin ajatteluun” ja länsimaiden perinteiseen tapaan toimia. Tästä herää väistämättä ajatus, onko esimerkiksi kuvanveiston harjoittaminen rationaaliselle yhteiskunnalle sillä tavoin vierasta tai myyttistä, että se koetaan kummalliseksi puuhasteluksi, jonka tarkoitusta on johdonmukaisen päättelyn avulla vaikea hahmottaa. Koen omat teokseni tällaiseksi puuhasteluksi, taiteelliseksi toiminnaksi, jonka rinnalla teen rationaaliseen ajatteluun pohjautuvaa tutkimusta. Koen toimivani kuten bricoleur.

Hajatelma 3

Kuvanveiston perinteeseen kuuluu, että patsaat ja veistokset ovat symbolisia, koska olemme aikoinaan sitoneet jumalan kiveen. Symboli tulee veistokseen perinteen ja myytin kautta. Tämä olemus ei ole poissaoleva nykytaiteessakaan. Myytin olemattomuus omana aikanamme on itsessään myytti, kuten filosofit Bataille ja Vattimo ovat todenneet ja todistaneet (Ks. Esim. Vattimo 1998 ja 1999).

***

Samasta syystä kuin edellä kuvatun kaltainen ideamaailman moniulotteisuus kiinnostaa, niin minua kiinnostaa myös objektimaailman kolmiulotteisuus. Siksi toteutan veistoksia ja installaatioita, mutta myös tutkin niitä. Toteutan omaa taidettani nykytaiteen keinoin. Haluan avata minua kiinnostavia teemoja ja monipuolistaa näkökulmia – kirjallisesti ja kuvallisesti – en hioa niitä pois. Kuvanveistoon kuuluu muodosta poistamisen lisäksi myös muotoon lisääminen. Muodon muokkaaminen muokkaa siten myös sisältöä. Jos veistäjä muotoilee savesta jonkin uuden muodon, niin silti savi on samaa savea, vain sen muoto on eri. Samoin voimme toimia sanojen kanssa. Muovaamme ne tarkoitukseen sopiviksi. Tosin niiden merkitys pitää avata, mutta niin pitää avata myös taideteoksen merkitys. Muuten olemme tilanteessa, jossa totuudella ei ole väliä.

Puuhastelija 2

Taiteen tekemiseen ja tutkimiseen liittyy julmaa ihanuutta. Samassa paketissa tulee makein hedelmä ja katkerin kalkki. Taide minulle sisältää samalla Eroksen ja Thanathoksen. Jotta Thanathos ei pääsisi niskan päälle liian usein olen ryhtynyt käyttämään omasta taiteellisesta toiminnastani sanaa puuhastelu. Koen sen vapauttavan minua. Saan puuhastella itsekseni autotallin nurkassa vajavaisten kädentaitojeni kanssa. Saan kokeilla ja oppia, erehtyä ja onnistua – ilman liian suurta painetta onnistumisesta. Olenkin huomannut, että itsesuggestio toimii. Saan aikaan mielestäni ihan kelvollisia teoksia. En hyviä tai sellaisia kuin haluaisin, mutta antamalla tilaa ja suomalla itselleni anteeksi, olen saanut sentään jotain aikaan. Aina niin ei ole ollut, liiallisen itsekritiikin ja häpeän takia. Olenkin sortunut päätymään ei-mihinkään eli nihilismiin tämän ajatusrakennelman takia. Oivallus puuhastelusta onkin avannut uuden luomisen kauden.

Puuhastelu sanaan liitetään usein epäonnistuminen tai huonosti tekeminen. Sekään määritelmä ei minua haittaa. En koe olevani kovinkaan taitava tekijä, vaikka haluaisin. Puuhastelu on myös antanut oikeuden tehdä taidetta ja olla taiteilija. Sitä kautta olen saanut myös uutta kärsivällisyyttä tekemiseeni. Jos jokin tapa, tekniikka tai materiaali ei käsissäni ja käsittääkseni toimi, niin annan itselleni aikaa. En anna Thanathoksen viedä. Niinpä termi puuhastelu on hyvin voimakkaasti psykologisesti latautunut. Se on ollut aiemmin kielen rakenteen tiedostamatonta implikointia, mutta nyt olen saanut tällekin taiteen tapahtumalle nimen, ja olen iloinen siitä. Olen sen verran innostunut tästä oivalluksesta, että olen ottanut idean mukaan opetukseeni. Kehotan opiskelijoita usein antamaan tilaa hajanaisille ja keskeneräisille ajatuksille eli hajatelmille. Ne saattavat joskus tarkentua, kun kokemus ja tieto lisääntyvät, kuten kirjoituksen alussa jo totesin. Vaikka se tarkennus oli pieni, niin se on myös merkittävä. Määritelmien ja tarkoitteiden pitää olla mahdollisimman tarkkoja. Silti ei pidä pelätä uusien ideoiden ja aloitteiden esilletuontia. Ne jalostuvat kielessämme ja mielessämme. Samoin on taiteen tekemisen kanssa. Jos koet Eroksen kosketuksen taiteen tekemisen yhteydessä, niin se on mahdollisuus ja siten oikein.

Lopuksi

Jumaloin teoksia, jotka on taitavasti tehty. Se on mielestäni lähimpänä myös taiteen määritelmää: taiten tehty. Tulkintani on sekoitus alkuperäistä imitaatioteorian ja joidenkin työstämisteorioiden piirteitä. Tämän tarkempaan taidemääritelmään en itse tässä pluralistisessa nykytodellisuudessa pysty. Kuten totesin, en koe itse olevani kovinkaan taitava käsistäni. Ainakin minun pitää usein muutella ideoitani tai sovittaa niitä, koska materiaalin vastustus on välillä liian vaikea vuori kiivettäväksi. Toisaalta näin saattaa löytyä myös uusia ilmaisukeinoja. Tämä prosessi vaatii aikaa ja kontemplaatiota. Tätä tapahtumaa nimitän taiteelliseksi (h)ajatteluksi. Se on sekoitus ideointia, pohdiskelua, kokeilua, vastusta vasten työskentelyä (Vrt. Mäkikoskela 2015) ja kompromissien hakemista. Se on myös puuhastelua. Mahdollisesti ja hyvin todennäköisesti näiden termien käyttö on oman vajavaisuuden ja saadun kritiikin haltuunottoyritys. Se on keino hallita ja selittää omaa haavoittuvuutta sekä ontuva yritys muuttaa ne voimavaraksi.

Lähteet:

Berger, Peter. L & Luckmann, Thomas (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen — tiedonsosiologinen tutkielma. Suom. Vesa Raiskila. Gaudeamus. Helsinki. 6. painos. Alkuperäisteksti on julkaistu vuonna 1966.

Mäkikoskela, Riikka. (2015). Ympäri, sisällä. Kolmiulotteinen työskenteleminen kuvataiteessa. Aalto Arts Books. Helsinki.

Siukonen, Jyrki (2011) Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvataideakatemia. Helsinki.

Varto, Juha (2007) Dialogi. Teoksessa: Taide keskellä elämää̈ (2007) Bardy, Marjatta, Haapalainen, Riikka, Isotalo, Merja & Korhonen, Pekka (Toim.). Kiasman julkaisuja 106/2007. Helsinki. 62–65.